Vuoden 2005 syyskuussa perheemme ensimmäinen hevonen, suomenhevosori Helperi menehtyi, luultavasti pahaan suolisolmuun. Olin silloin 12-vuotissynttärieni kynnyksellä.
Minä ja pari muuta perheenjäsentä aloitimme pian ratsastustunnit Purolassa Lapinlahdella. Ja sitten tuli talvi, ja äidille iski into hankkia perheeseen uusi hevonen. Pakkasten ollessa -30 °C äiti kävi siskoni kanssa katsomassa yhtä suokkiex-ravuria (minä jouduin esikoisena uhrautumaan ja jäämään kotiin, voi että sitä ärsytystä), joka oli kuulemma tosi kiltti: se nosti kaviot, selväpäinen, ei purrut eikä potkinut, ajettu, voittanut lähes viisi tonnia, hieman ratsastettu. Suokkiruuna "Esa", 12 vuotta, ostettiin kuin sika säkissä pakkasen ja ostajaehdokasvyöryn takia. Viikon kuluttua Esa-Eemeli saapui trailerissa meidän pihaan.
"Eemeli" oli kova ravuri, suoraan radoilta tullut, hoikka ja timmissä kunnossa. Ja tosiaan fiksu jeppe. Seuraavana päivänä äiti jo nousi selkään ja äimistyi: Eemeli lähti peruuttamaan pohjeavuista. Se ei edes osannut pysähtyä tai liikkua eteen! Kuitenkaan se ei hölmöillyt mitään, vaan parissa päivässä me aloittelijat, minä ja äiti, opetettiin Eemelille perusjutut: käynti, ravi, seis ja kääntyminen pohkeista ja ohjalla sekä ääntä käyttäen. Tosi palikka hevonen, kauhean kovasuinen juntti, mutta rauhallinen. Minä ratsastelin sillä enimmäkseen käyntiä, ja jännitti aina kovasti, kun Eemeli oli semmonen jyrätyyppi. Maastossa jos otti ohjat tuntumalle, se lähti ex-ravurimaisesti tarjoamaan ravia, mutta ei kuitenkaan yrittänyt ryöstää. Piti antaa löysät ohjat ja jutella sille.
Kesällä laitettiin Emppu ratsuttajalle, joka opetti sille laukan alkeet ja vähän taivuttamisesta. Parissa kuukaudessa sen edistyminen jäi vähän laimeaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti