Ihminen ja hevonen - true love?

Niin paljon kuin minä tänne ikinä hehkutankaan (tai itken) ratsastuksen ihanuudesta (tai vaikeudesta), niin se toinen tärkeä puoli hevosharrastuksessa on suhde hevoseen. Oikeastaan se on jopa tärkeämpi.

Minua välillä harmittaa asenne hevosia kohtaan, niihin suhtaudutaan joskus kuin harrastevälineisiin. Voi, kyllä sitä hienoa heppaa ratsastuksen jälkeen paijataan ja pussataan ja hehkutetaan, joo kyllä, vaikka olisi mennyt vähän kehnomminkin. Mutta tuleeko sitten mentyä ihan vapaa-ajalla muuten vaan katsomaan hevostasi tarhaan tai karsinaan? Joko puuhastelemaan jotain mukavaa sen kanssa, tai ihan vain paijaamaan ja katsomaan sen omia pikku puuhia tarhakavereidensa kanssa?

Usein käy niin, että kun lähtee tallille kerran päivässä, niin menee suoraan hakemaan hevosen tarhasta, laittaa sen kuntoon (yleensä reippaassa tahdissa), ratsastaa ja hoitaa pois, siinä se. Sitten laitetaan seuraava hevonen kuntoon tai sitten tehtävälistassa on jotain muuta seuraavaksi. Ja seuraavan kerran sitä omaa hevosta näkee seuraavan ratsastuskerran yhteydessä.

Pirteetä..

Tämmönen kohtelu on ihan asiallista, mutta usein hevonen oppii, että tuo tyyppi ei mitään muuta tee kuin pistä töihin. Että se siitä "molemminpuolisesta kiintymyksestä ja rakkaudesta". Seuraa usein kiinniotto-ongelmia ja minua ainakin harmittaa hoitaa hevosta, joka ei viihdy hoidettavana. Pelkän karsinassa hoidon ja kentälläköpsöttelyn perusteella hevosesta ei opi tuntemaan kuin pienen pintaraapaisun; "joo, se on semmonen ja semmonen ratsastaa ja osaa se seistä hiljaa karsinassa, tarhassa on aina happaman olonen."

Oma suokkipullani Jetteri on hyvä esimerkki; se selvästi näyttää, mitä mieltä se on sitä hoitavasta ihmisestä juuri sinä hetkenä. Se osoittaa mieltään, jos olen kiireessä hoitanut sen, enkä ole antanut sille muuten huomiota. Korvat luimussa ja suu tiukkana viivana, kunhan saisi vaan olla rauhassa typeriltä ihmisiltä, niin hyvä!! Koko olemus on hapan ja vähän kireä, kun ärsyttää. Jetteri osaa oikeasti olla vihaisen näköinen, kuvaavasti sanottuna vittuuntuneen näköinen. Jotakuta voi hirvittääkin semmonen tappajahevonen.

Kun myöhemmin ratsastuksen jälkeen menee tallille, ja tekee vähän maastakäsittelyä Jetterin kanssa, harjaa sitä ja pitää hyvänä, se on ihan erilainen hevonen. Kun malttaa viettää pienen rauhallisen hetken Jetterin kanssa, siitä paljastuu utelias, toimelias ja sosiaalinen persoona. Se heti valmiina lähtemään ulos kävelylle ihmisen vierelle tai harjoittelemaan temppuja leipäpalojen kanssa. Myös venyttelyt ja pään harjaaminen ovat Jetteristä mukavia. Joskus on ihan hirmu nautinnollista, kun ihminen vaan on hiljaa siinä vieressä, ja Jetteri saa leputtaa päätä sen rintaa vasten. Korvat ovat iloisesti hörössä tai unisesti lerpallaan, huulen ovat rennot tai sitten ihan pitkänä innostuksesta tai mielihyvästä, kaula rennosti alhaalla. Toisinaan Jetteri puskee leikkisästi ja hankaa päätään ihmistä vasten, kun se ei saa mielestään tarpeeksi huomiota.

Irtojuoksutuksen jälkeen

Yo-kuvauksissa pelleilyä. 

Mikäs siinä parturoitavana ollessa.

Seisomistempun soveltavaa harjoittelua

Kesken ruokatauonkin on kiva tulla ihmisen luo,
JOS sille on annettu tarpeeksi yhteistä aikaa maastakäsin.

"Mitämitämitä seuraavaksi?"

Yhteinen lepohetki laitumella

Jos haluaa, että hevonen kiintyy omistajaansa, ei se noin vain onnistu. Kiintymys ansaitaan pikkuhiljaa, ajan kanssa. Mulla on meni siihen yli kolme vuotta. Ja suhde Jetteriin kehittyy edelleen; se on elämänmittainen projekti.

Itse en ole ehkä mitään syvää maailmankaatavaa rakkautta saanut noilta hevosilta, pieniä ilon merkkejä vain; satunnaisia hörähdyksiä, odottavaa ilmettä, luottamusta, halua tehdä parhaansa, täyttä laukkaa suoraan luokse laitumen perältä. Ja se riittää. Minä voin sitten rakastaa triplasti takaisin.

 

<3