Vuosi 2012 edessä, 2011 takana

Kerron tässä vähän, mitä hullua viime vuonna tapahtui, ja mitä sitten ehkä pahaenteisenä vuonna 2012 tulee tapahtumaan!

2011

Kevättalvella oli varmaan ikimuistoisin ratsastus ikinä, kun ystäväni Vilja tuli käymään ja kokeilimme ratsastaa ilman varusteita hevosilla. Nauraa räkätin välillä ihan hulluna, ja innostuimme hyppäämään Eemelin kanssa jopa 80 cm korkean esteen. Onnistuin sitten tippumaankin, kun kiljuin Viljalle, ettei korottaisi estettä enempää Eemelin jalkojen takia. Samana päivänä kokeilimme vielä hiihtoratsastusta. Se päivä olisi huippua elää vielä uudelleen!

Vuoden aikana Eemelin kanssa enemmän varmuutta isoille esteille, ja jo kesällä hyppäsimme yhdeksääkymppiä ratana ja 110 cm:n esteetkin sujuvat ilman kauhisteluja. Kilpailimme hieman 70:n ja 80:n luokissa, ja kokeilimme jopa 90 cm:n kisarataa, joka oli vielä silloin liian iso... Ruusukkeita tuli kuitenkin mukavasti! Perinteiselle Nerkoon esteleirille emme päässeet tänä kesänä, sillä Eemeli sai etureiteensä oudon pistohaavan, joka tulehtui juuri ennen leirin alkua.

Vaikka hyppääminen onkin huippukivaa, koko vuosi meni tapellessa esteistuntani kanssa. Ongelmani taisi lähinnä olla huono tasapaino ja muokautumiskyvynpuute, joista seurasi etukaarella keikkumista ja suussaroikkumista. Välillä sain kiskottua itseni tasapainoon, ja nyt istuntani on ainakin hetken verran ok! Vasemmanpuoleinen kuva on otettu maaliskuussa 2011, oikeanpuoleinen joulukuussa. 

Vuoden alussa Emppu oli kyllä vielä ihan ex-ravurinkopukka, ja keskityin pelkästään laukan rauhoittamiseen ja siirtymisten keveyteen. Sitten keväällä Eemeli välillä myötäsi niskastaan ja kokosi itseään aavistuksen. Minä olin ihan onnesta soikeana! Olympiakuolaimet auttoivat hyvän muodon löytymisessä, ja hyvin, hyvin hitaasti Eemeli oppi kulkemaan ravissa pyöreänä työskennellen, väliin ihan nivelkuolaimellakin. Myös laukassa alkoi näkyä jotain muutosta hetkittäin. Tämä on ehdottomasti suurin saavutuksemme tänä vuonna; en olisi ikinä uskonut, että tuollaisesta niin sataprosenttisesta suokkiravurista saisi esiin kouluratsun tapaistakaan. Kova työ siinä oli, ja on edelleen.

Vasemmanpuoleinen kuva on otettu kesäkuussa, oikeanpuoleinen syyskuussa.

Jetteri  ei ole ratsuna hurjempia juttuja oppinut, ehkä esteistä jonkin verran, samoin ns. ”hienommista koululiikkeistä”, kuten sulkutaivutuksista. Myös sen ratsastettavuus ja säädeltävyys on kasvanut paljon; temponvaihtelut ja taivutusaste on hurjasti parempi kuin vuoden alussa. Keväällä tapahtui hurja läpimurto, kun Jetterille löytyi viimein kunnollinen satula.

Kuitenkin Jetteri on kouluttanut paljon enemmän minua kuin minä sitä ikinä. Olen oppinut herkkyyttä, erilaisia tekniikoita, kärsivällisyyttä, laskelmointia ja tarkkuutta, mutta ennen kaikkea Jetteri on opettanut minulle enemmän kouluratsastuksen upeudesta kuin kukaan ihminen (jos ei oteta Viljaa huomioon). Jossain välissä minulta jäi jopa esteidenhyppäämiset vähiin, kun himotti vain tuuppailla koko ajan.

Sen sijaan Jetteri on kehittynyt luonteeltaan niin paljon – ja toisaalta ei ole muuttunut yhtään mihinkään siitä jänishousumussukasta. Ehkä se on vain oppinut luottamaan minuun enemmän. Hassua, mitä kaikkea hengenvaarallista se hevonen on uskaltanut tehdä... Tänä vuonna ylitimme yhdessä jyrkkäseinäisiä puroja, ohitimme jyriseviä rekkoja maantiellä, hyppäsimme ihan järkyttävien ja hirveän isojen maastoesteiden yli, venytimme itsemme äärirajoillemme tappavan kuumalla leirillä ja osallistuimme ekoihin koulukilpailuihin ja –valmennukseen ihan ilman heppakaveria!

Korpigalliatreenistä, kesäkuun alku (lue eteenpäin)

Koko minun ja Jetterin yhteisen taipaleen huipennus oli kesän 2011 Korpigallialaiset-kyläjuhla, johon meitä pyydettiin esiintymään. Suunnittelin Heart of Courage-kappaleeseen sopivan koreografian, ja pyysin ystävääni tekemään minulle esiintymisasun. Harjoittelin kovasti ohjelmaa kesän helteissä, ja lopulta esitimme Jetterin kanssa kaksi näytöstä (tietenkin ilman satulaa ja kypärää, aijjaijai) 9. heinäkuuta lauantaina, välittömästi Nerkoon este-/kenttäleirin jälkeisenä päivänä. Tuo viikko oli meille fyysisesti ja myös psyykkisesti erittäin raskas, mutta aivan mahtava kokemus. Olen yhä niin iloinen ja ylpeä Jetteristä, minun pikku hevosestani, joka ylitti itsensä aivan totaalisesti. Olen vähän äimänä vieläkin.

Katso myös video!

Kesän lopussa sattui kuitenkin paha takaisku, kun Jetterin jalka hajosi, kiitos minun arviointikykyni. Siitä seurasi parin kuukauden loma, jolloin ratsastin potilaalla vain hieman käyntiä silloin tällöin. Tämän jälkeen aloitin varovasti uudelleen ratsastamisen, ja nyt Jetteri on ainakin yhtä hyvätasoinen kuin ennen jalan kipeytymistä. Myös pienet estehyppelyt kuuluvat viikko-ohjelmaan.

Kesällä saimme talliimme kolmannen asukin, lämminveriruuna Kamin. Ystäväni Marikan oli aluksi tarkoitus vain ylläpitää sitä kesän ajan, mutta syksyllä hän teki omistajan kanssa kaupat, ja pikku ruuna jäi meille! Kami on kehittynyt erityisesti nyt syksyn aikana hurjasti, kiitos Marikan ja hänen monet "valmentajansa". Puskaestetykistä on kuoriutunut hieno kouluratsun alku, oikea Moorland's Totilas.

Kami päivänä, jolloin se tuli Tarjan tallille.

2012

Tätä kirjoitusta kirjoittaessani vasta tajuan, miten tajuton vuosi minulla on ollut hevosystävieni kanssa. Ehkä paras koskaan, siitä olen niin varma, sillä minulta loppuu pian aika. On käsillä viimeinen vuoteni, jona asun  kotona. YO-kirjoitusten kevään ja uuden mahtavan, kultaisen kesän jälkeen muutan jonnekin opiskelemaan, jää nähtäväksi minne. Silloin en näe rakkaita suokkejani kuin korkeintaan viikonloppuisin. Onneksi minulla on katkeransuloista aikaa vielä reilu puoli vuotta jäljellä.

Jetterin kanssa haluaisin ehtiä käydä ainakin yksissä koulukilpailuissa ennen tuomionhetkeä, mieluummin vähän useammissakin, kun se on noinkin hyvä nyt. Helppo B olisi hyvä, ehkä jopa voisin haaveilla Helppo A:n luokista... Sitä ennen minun itseni täytyy oppia paljon herkemmäksi ja varsinkin pitämään höyhenenkevyt käsi, pidätteitäkin tehdessä. Esteillä pidän varovaista linjaa, taidan hypätä vain Jetterin mielen virkistämiseksi.

Eemeliä alkaa jo pikkuhiljaa painaa vanhuus, aavistan sen. Sitten muutankin sopivasti kotoa pois, kun papalle juuri tulee sopiva ikä aloittaa keveämmät eläkepäivät. Empun outo kaatuminen maastossa pelästytti minut ja sai tajuamaan, että tämä pappa ei ihan kaikkea kestä, vaikka muuta meinaakin itse väittää. En enää nosta kisatavoitteita, vaan pysymme kasikympin radoissa ja pidämme kotona treenaamisen ilonpitona ilman ryppyotsaisuutta. Kilpailla kuitenkin haluan, sillä Eemelikin nauttii siitä. Koulupuolella on enemmän haastetta; olisi huippua saada Eemeli myös laukassa  liikkumaana tasapainossa ja myötämään niskastaan. Siihen on vielä matkaa, ja se vaatii monia kymmeniä hikisiä koulutreenejä! 

Toivontäyteistä vuotta 2012 sinullekin!