Itkupostaus

Tiiättekö, miten ikävä mulla on Jetteriä.

Tänään soittelin äidilleni heppakotiin ja hän kertoi pitäneensä tuntia uudelle potentiaaliselle heppanaiselle. Minä tavallaan tietty tykkäsin, hyvä, hieno homma. Samalla melkein pillahdin itkuun siinä puhelimessa, kun mietin, että olisin minäkin voinut olla siellä Jetterin selässä.

Painajaisia, ikävää ja kipua..... Ja kohta alkaa kesäkuu. Kolme kuukautta entistä kauempana toisistamme. 

Eniten huolettaa, jos sille sattuu jotain. Tulee joku typerä pikkuvamma, jota ei huomata ja sitten se kuolee käsiin tms. yhtä dramaattista.

Penteleen poni. Se on vienyt mun sydämen ihan... täysin.

Onko mahdollista, että voi tykätä hevosesta näin paljon?

Perjantaina matkustan heti aamusta heppakotiin, ja olen siellä "viimeiset" kolme päivää. Musta tuntuu, että nukun yötkin Jetterin vieressä.