Vuosi 2012 takana, 2013 edessä

http://teamsuokkipojat.blogspot.fi/2012/01/vuosi-2012-edessa-2011-takana.html

Reilu vuosi sitten kirjoitin ylle linkittämäni postauksen, ja se herätti paljon ajatuksia. Miten kovasti jännitin muuttamista pois kotoa, millaisen reiän Eemeli jätti sydämeen, miten kesä ja syksyn muutto kasvattivat minua.

Niistä ajoista on ikuisuus......

***

Vuosi sitten, tammikuun pakkasilla, kävimme Eemelin kanssa viimeiset yhteiset valmennukset ja kisat läpi Nerkoon ratsutallilla, ja oltiin niinniinniin kova pikku esteratsukko (ainakin Eemelin mielestä). Miten sen nyt ottaa, 90 cm:n luokassa kaksi osallistujaa ja tultiin toisiksi... :) Mutta voi Eemeli. Se teki aina parhaansa, jos ratsastajakin oli sydämellään mukana. Vilja kävi myös meitä ja itseään preppaamassa esteillä. Joka kerta tuntui siltä, että nyt ylitettiin itsemme.

Estekilpailut 80 cm

Välissä kauheat pakkaset ja minun social life hidastivat treenitahtia, mutta silti Emppu tuntui harppovan muistoissani kauheaa vauhtia eteenpäin. 

Paras oli se viimeinen ratsastus Eemelin kanssa. Ystäväni Amma kuvasi oman ratsastustuntinsa jälkeen minun ja Eemelin menoa. Viimeiset hienot ravit, viimeiset hypyt, viimeiset kankeat, mutta varmat laukannostot. Kehittämistä olisi ollut vielä paljon, mutta siihen päivään mennessä Eemeli ei ollut ikinä liikkunut niin hienosti ja kevyenä.

6. maaliskuuta, seuraavana aamuna heräsin äidin huutoon, että Eemelillä ei ole kaikki kunnossa. Iltaan mennessä Eemeliä ei enää ollut tässä maailmassa.

Ehkä sitä tuskan määrää ei voi kuvata, mutta joku saattaa tietää, miltä se tuntuu.

Siitä eteenpäin opin hillitsemään itseni kriisin hetkillä, ja jättämään panikoinnin kokonaan pois vakavissa hätätilanteissa. Itkeä ei kannata, ennen kuin vasta todella on sen aika. 

Kesällä tapahtui vastaava tilanne, kun äitini sairastui lievästi sanottuna vakavasti. Panikointi ja menettämisen kauhu jouti romukoppaan, ja hoidin robottina asiat tehokkaassa järjestyksessä. Äiti selviytyi, ja minä pidin kotona huolta eläimistä ja muusta perheestä reilun kuukauden päivät.

Onneksi Jetteri oli tukenani  kummallakin hädän ja surun hetkellä. Eemelin  kuoleman jälkeisenä päivänä painuin vakavana tallille ja lähdin ratsastamaan. Keskityin pelkästään minun ja Jetterin yhteiseen matkaan.

Voin kyllä kiittää paljosta ystävääni Viljaa. Aina kun hän pyörähtää meillä, opin ihan hirveästi uutta. Keväällä hän kävi meillä samoihin aikoihin, kun tallillemme saapui uusi asukas täyttämään tyhjän karsinan: Rosinantte, tutummin ihana Rusina. Niin iso muhku! Ja kovin kiltti, vaikka vähän innokas ja raaka ratsastaa. Omistaja Anna oli alusta asti siihen niin kiintynyt kuin vaan hevosenomistaja voi olla.

Siitähän se Rusina sitten pikkuhiljaa kehittyi, vasen laukka löytyi pitkän hakemisen kautta ja esteet mentiin kiltisti yli. Vauhtikin tasottui, vaikka aidoista tultiin vähän turhan usein ulos. :D 

Rusina ehti olla meillä vain reilu puoli vuotta. Myöhemmin, nyt vain vajaa kuukausi sitten, ihana poika piti lopettaa. Silloin tuntui, että ei helvetti, mitä täällä tapahtuu, hevoset kuolevat yksi kerrallaan pois??? 

Pohdiskeltiin kaikki syitä yksin ja yhdessä talliporukassa sekä muiden hevosihmisten kanssa, ja vastaus on aika raaka: hevosen ruuansulatuselimistö on äärimmäisen herkkä, ja suoliston asennonmuutos tai tukos on yleisin hevosen kuoleman syy, ei muuta. Vaikealta tuntui ja tuntuu tällainen hyväksyä. 

Rusinassa oli paljon potentiaalia. Isot liikkeet ja iloinen mieli.

On tässä vuodessa ollut kestämistä monella muullakin, Eemelin ja Rusinan menettämiset koskettivat erittäin monia. Vähensin ennen melko aktiivista ratsastustuntitoimintaanikin aika radikaalisti. Vuoden 2012 alussa saatoin opettaa jopa 4-6 ratsastajaa viikossa, mutta viimeistään kesän alussa opettamiset jäivät korkeintaan yhteen kertaan kuussa. Nykyään mulla on korkeintaan kaks opetuskeikkaa kuussa.

Nyt taidettiin olla menossa keväässä, kun Rusina tuli meille? Joo. Alkukesä meni rattoisasti lukuunottamatta tätä perhetragedian alkua. Tutustuin Rusinaan ja Jetterin kanssa puuhastelu antoi muuta ajateltavaa. Sitten minä annoin Viljalle Jetterin Kiuruvedelle, ja jäin rannalle ruikuttamaan. :D Parin viikon treeniputki ei mennyt ihan putkeen, oli kaviopaiseenalkua ja mitä vielä. Jetteri kuitenkin viihtyi Kiuruvedellä, ja kun kävin katsomassa sitä, niin sehän oli tosi hieno.

Reissun jäljiltä Jetteri oli kuitenkin saikulla, koska sen ristiselkä oli ihan jumissa monen pienen tekijän takia. Pari viikkoa yritin kotihoidolla saada lihaksia vertymään, kevyellä, mutta runsaalla liikunnalla metsässä ja pehmeällä alustalla eteen-alas ratsastaen, hieromalla, venyttelemällä, kunnes kutsuin hierojan korven keskelle. Seteleitähän sinne meni, mutta tuli hyvää jälkeä, vielä kun jatkoin varovaista verryttelemistä.

Ratsastuksellinen edistyminen otti kyllä vähän takapakkia vaihteeksi, mutta vietin Jetterin kanssa runsaasti aikaa maasta käsin. Tämä yhdessä vietetty aika antoi runsaasti ahaa-elämyksiä hevosen sielunelämästä ja herkkyydestä. Noista aiheista voisin kirjoittaa vaikka oman romaanin (muistakaa Tuire Kaimion Hevosen kanssa -kirja! ;))

Syksyllä sitten tuli sitten se apuaaaaa-hetki, joka ei ollut yhtään kamala: kotoa poismuutto sen ihanan miehen luo. Yritin aluksi käydä oikein kunnon ratsastustunneilla, mutta huoh... Sain aika köyhästi palautetta ratsastuksestani, vaikka muuten puitteet olivatkin tosi hyvät. Kun rahatilannekin alkoi olla tiukempi, säästin rahat valmennuksiin. Syksyllä ja myöhemmin juuri ennen joulua kävin valmentautumassa kouluratsastuksessa Nerkoolla ja toisella tallilla Kuopiossa.

Paken valkka Nerkoolla

Arto-Pekka Heinon kouluvalmennus joulukuussa

Ennen näitä valmennuksia meinasi iskeä kunnon jumitus päälle niin istunnan kuin muunkin kehittymisen takia. Vaikka säännöllinen valmennus olisi paljon tehokkaampaa kuin satunnainen opetus, antoivat nämä treenikerrat paljon ahaa-elämyksiä ja lisämotivaatiota. Ja kyllähän siinä tuli paljon, paljon kehittävää kritiikkiä minun ratsastustavastani.

Ratsastukset rajoittuivat loppuvuodesta tähän päivään saakka pääasiassa viikonloppuihin, lukuunottamatta valmennusviikkoa Kuopiossa. Mulla kun ei oo syys- tai hiihtolomia koulussa... :P Mutta näillä mennään.

Vuosi 2013...
näyttää aika hiljaiselta, rauhalliselta mutta antoisalta. Minusta tuntuu että olen muuttumassa iloiseksi tätiratsastajaksi :) En oo ihan yhtä villi kuin vuosi pari sitten, enää en anna Jetterin vetää ihan täysillä ilman satulaa metsäteitä pitkin, enkä ole ylittänyt moneen kuukauteen yli metristä estettä (arvatkaa tekisikö mieli.....)

Hihihi, ens kesänä taas tai jo huomenna, eiku...

Haluan kyllä kehittyä ratsastajana, ja erityisesti säästää rahaa valmennuksiin ja kenties kesällä lähteä valmennuskurssille jonnekin. Olisi hauska (huom. hauska) päästä HeB:stä lähemmäs HeA:n tasoa, mutta tärkeintä olisi oppia ratsastamaan Jetteriä mahdollisimman pehmeästi, ratsastaa oikein. Siinä on niin paljon haastetta.

Mutta silti me taidetaan huomenna lähteä maastoon... :) Katsokaa ulos, mikä auringonpaiste! Täydellinen sää kunnon vaellukselle, seudun korkeimman mäen päälle, josta näkee hehkuvimman auringonlaskun.