Muistoja

Löysin vanhan sähköpostini kätköistä sanataidetta. Rakkaan, jo edesmenneen Eemeli-pojan kanssa ei aina mennyt asiat niin putkeen. Tulee niin hyvin mieleen se ajoittainen epätoivo sen kanssa.

26. huhtikuuta 2010 6:40:45

Olet niin ärsyttävä!

Kiukku roihahtaa päähäni, kun näen harhakuvasi
Vuoksesi vuotavat katkerat pisarat
    usein
Voisin satuttaa sinua,
mutta nielaisen tulen
Vaivun harmauteen illaksi enkä nouse
    en haluaisi taistella
Pimeydessä
    aistini tavoittavat vain sinut
    Koko viisikko
Aivoissani pyörii lyhytelokuva,
jossa petyt minuun taas kerran
Kysyn miksi minä
    miksi sinä
    miksi me

Viimein laahustan luoksesi
Silmäsi kysyvät otsatukan alta uteliaina:
    mitä nyt?
Astun hieman lähemmäs
Vastaan
    kukaan muu ei saa kuulla
Kuiskaan sen korvaasi
    hiljaa
mitä olen aina halunnut sanoa.

Et kuule sitä koskaan kunnolla
    tarpeeksi kovaa
et vaikka huutaisin Jerusalemiin asti 

Oli se silti niin rakas hevonen, ehkä juuri vastoinkäymisten takia. Emppu oli vahva ja itsepäinen hevonen, jolla oli tosiaan aivot päässä. Ei se häijy ollut, vaan oikeasti sen sydän oli ihan kullasta tehty. Mutta kun siitä oli niin hauska tehdä miten itse halusi. Eikä perkeleessä mitään vaikeita laukannostoja tai asetuksia halunnut harjoitella!

Oli se tuskaista, niin tuskaista. Mutta se kannatti. Ravurinkopukanjääränjuntturasta tuli hidastakin laukkaa kulkeva pieni estetykki. Eemeli jätti tämän maailman "saappaat jalassa", siitä tuli niin hieno. Ja niin monien rakastama.

Kesä 2011

Jasmin ja Eemeli 2011.

Mie ja Emppu 2011

Uskomaton jäärä. Vielä viimeisinä hetkinäkin Eemeli piti luonnettaan yllä. Lopetusainetta piti piikittää moninkertainen annos, ennen kuin Eemeli kaatui maahan ja suostui lähtemään luotamme. 

Nyt... lepää rauhassa.

† 6.3.2012 klo 17:00